Heli Ryhänen


Minua pelottaa, mutta tämä pelko ei ole minun. Jään ihmettelemään, miten nuori mies, toinen katsoja, kokee saman teoksen hauskana.

Myöhemmin kotona luen lehtiarvostelusta, kuinka Heli Ryhäsen työt jakavat mielipiteitä katsojan mielentilasta riippuen.

Voin edelleen palauttaa mieleeni ensikohtaamisen ”Paha Paimen” teoksen luona. Kasvottomat ihmishahmot, lapsenkokoiset, valon ympärille kerääntyneinä. Yksi heistä on aikuinen. Teoksen pitäisi herättää mukavia muistoja leirikouluista, isosista ja ikiaikaisesta asetelmasta nuotion äärellä, kun tarinat illan pimetessä muuttuvat yhteisiksi kokemuksiksi, muistoiksi, joista ei voi varmuudella sanoa, tapahtuivatko ne minulle vai sittenkin jollekin toiselle.

Mutta en pysty tarkentamaan mihinkään, en omiin tunteisiini tai siihen, mitä tämän teoksen sisällä tapahtuu. Ainoa asia, josta olen varma, on minut vallannut epävarmuus. Teos kaivaa esille ajatuksia, joita en halua tunnistaa. Jotain on tapahtumassa, nämä tunteet ovat reaaliajatusten ulkopuolelta. Se mitä muistan, ei ole minun muistini, ei yhden ihmisen, vaan lajin yhteinen muisti.

Näin tapahtuu aina, Helin työt ottavat hiljaa yliotteen katsojasta. Ne kuvaavat jotain tuttua, sataan kertaan nähtyä ja tapahtunutta tilannetta, ja kun olen saamassa siitä kiinni, kaikki kääntyy. Pehmeistä asioista tulee kovia ja nyrjähtäneitä. Peilistä heijastuu vain samea kuva, ja ne jotka odottavat, unohdetaan. Teokset paljastavat ihmisen rakenteesta epävarmuuden, syrjäytymisen mahdollisuuden, häpeän. Kaiken sen, jota yritän peitellä, kätkeä ja joka yhdistää tämän lajin, ihmisten lajin.

Hanna Vihriälä

I feel fear, but this fear is not mine. I keep wondering how another viewer, a young guy, finds the same work funny.

Later at home I read an article of Heli Ryhänen´s works, which says that her works divide opinions depending of the viewer´s state of mind.

I can still bring back to my mind the first time I saw Ryhänen´s work "Evil Shepherd". Faceless, humanlike creatures the size of children were gathered around the light. One of them was an adult. This should evoke pleasant memories of the school camps, the guardian students and the gatherings around camp fire, where stories become common experiences as the night falls, evoking memories of which you can never exactly tell whether they happened to you or someone else.

Yet, I cannot quite focus my attention to anything, not to my own feelings, not to whatever is happening inside the work. The only thing I am sure of is the fact that something very insecure has taken over me. The work dredges up thoughts that I do not want to recognize. Something is happening, these feelings go beyond the normal lines of thought. What I remember is not part of my own memory, not of one person only, but of the collective memory of the mankind.

This happens all the time. Little by little Heli´s works get the upper hand of the viewer. They portray something familiar, something I´ve seen and experienced for hundreds of times. Still, just when I´m about to get a grip of things, everything changes. Soft become hard and twisted. Mirrow reflects only vague images and those who wait are forgotten. The works reveal insecurities in the human structure, the possibility of displacement, the shame. All that I try to cover up and dismiss - all that connects us together as a species, as humans.